Urut yhdistetään kirkkorakennukseen, syystä. Se on ollut säitä kestävä, sähkötön soitin, josta on saatu tukea kirkkokansan veisuuseen. Yhä edelleenkin kirkoistamme löytyy mekaanisia urkuja – joskin ilmansyöttö on sähköistetty. Joissakin kirkoissa voit kuriositeettina päästä myös polkemaan ilmaa suuriin palkeisiin. Ilmaa tarvitaan, jotta urut soivat.
Urut ovat persoonallisuuksia, jokaisessa kirkossa ja kappelissa omanlaisensa. Rakennusaika, tyyli, korjaukset ja seurakunnan taloudellinen varakkuus määrittelevät sen, miltä soitin kuulostaa ja miltä se näyttää. Soittimen fasadi, pilleistä muodostettu julkisivu, onkin näyttävä sisustuselementti. Näkyvien pillein lisäksi soittimessa on usein satoja, jopa tuhansia pillejä, puisina ja eri metallisekoituksina, halutun äänen mukaan.
Urkuja soitetaan myös jaloilla. Kirkkomuusikoilla onkin usein neljä raajaa ilmassa yhtä aikaa, kun painetaan tai vedetään erilaisia ääniä tuottavia nappuloita soittopöydästä, ja soitetaan jalkiosta tai koskettimilta.
Muista aina käväistä urkuparvella, jos pääsy sinne sallittu. Jos kuulet Tiekirkossa piipahtaessasi urkumusiikkia, astu rohkeasti urkujen lähelle. Moni kanttori esittelee soitintaan mielellään. Nappuloiden takaa saattaa löytyä niin espanjalaisia torvia, kuin häämarssi Prinsessa Ruususen taakse sopivaa, pyörivän tähden kilinääkin. Jos oikein sormia syyhyttää, pääset varmasti kokeilemaan ohjatusti myös itse tätä soitinten kuningatarta.
Kuulijan osaan tyytyville on luvassa monenmoista kesäkonserttia ja urkuhetkeä normaalin jumalanpalveluselämän ohella. Seuraa kirkkosi ilmoittelua ja istahda hetkeksi rauhoittumaan tai kiihtymään, mitä nyt kukin soittaja tilanteessa haluaa tarjotakaan. Aina kuitenkin parastaan.
Kirjoittaja Annmari Salmela